Lapin murre

Lapin murre

 

Lapin pitäjässä puhutaan omanlaistaan lounaismurretta, Raumaan vivahtavaa, lyhkäst ja kaunist! Ruotsin kielen vaikutus kuuluu niin sävelkulussa kuin sanastossakin. LAPIN MURTEESSA päilyy monia Lounais-Suomen murteiden yleisiä sanastollisia ja rakenteellisia hienouksia – joskin sillä on myös joitakin omia erikoispiirteitä. Lapiksi on kirjoitettu useita teoksia -tunnetuimpana Kalle Krappe ja Aku Riikilä.

Kartalla

Lapin pitäjän murre kuuluu Suomen länsimurteiden lounaisen puhuma-alueen pohjoiseen pääryhmään, joka jakautuu edelleen pienemmiksi alueiksi. Ns. Rauman ryhmään kuuluvat Lapin lisäksi Rauma, Luvia, Eurajoki, Kiukainen, Eura, Hinnerjoki, Honkilahti, Kodisjoki, Laitila, Pyhäranta, Pyhämaa, Kalanti ja Uudenkaupungin kaupunkialue.

Luonnikas sävelkulku

Lounaissuomalaisen tuntee helposti laulavasta sävelkulusta. Tämä ilmeisesti ruotsalaista perua oleva intonaatio on lounaismurteen oleellisimpia piirteitä, mutta tekstiin sitä on hankala merkitä. Kirjoitetun tekstin sävelkulku jää siis lukijan korvan varaan. Äidinkielenään lounaismurretta puhuva nostaa luonnostaan toisen tavun vokaalin sävelkulkua ja pidentää sitä hivenen mutta elegantisti – hän ei milloinkaan vonkaise vähämielisesti Turuuuuus niin kuin taitamattomat jäljittelijät luulevat.

Lyhyt vokaalioppi

Lounaismurre – lyhkäne suami – on kuulu niukkuudestaan. Ilmaisutapa on rönsyistä karsittua, lauseet saavat olla luvan kanssa pätkiä. Ei ole väärin muodostaa yhden vokaalin virkettä: Onk naise ollu jo saunas? O. Meinaks itte men? E.

Sanat ovat niin lopusta kuin keskeltäkin katkottuja. Mielivaltaisesti ei sanoja tietysti sahata. Tyypillisin tapa lyhentää sana on loppuheitto. Sanan loppuvokaali putoaa pois pidemmistä sanoista lähes aina: meijer ‘meijeri’, lääkär ‘lääkäri’, polismiähest ‘poliisimiehestä’. Usein loppuvokaali katoaa myös 2-tavuisista sanoista, joiden ensimmäinen tavu on pitkä: korv ‘korva’, siin ‘siinä’, viäl ‘vielä’. Loppuheitto ei ole automaattinen ilmiö. Alueittain ja tilanteittain voidaan käyttää pidempiä muotoja.

Lounaispuheen poljento syntyy osin siitä, että ensimmäistä tavua kauempana ei juuri pitkiä vokaaleja tai edes vokaaliyhtymiä siedetä. Pitkien vokaalien lyheneminen kauempana sanassa on jääräpäisen varmaa: ava ‘avaa’, huamavanas ‘huomaavinaan’, parhas ‘parhaansa’, tykkäks ‘tykkäätkö’.

Painottomassa tavussa i-loppuisen diftongin i katoaa usein: avame ’avaimet’, ihale ’ihailee’, kokkone ’kokoinen’, sekotta ’sekoittaa’.

Sisäheitto eli vokaalin kato sanan sisältä ei ole yhtä yleinen ilmiö kuin loppuheitto. Lapin murteessa sisäheittoa kuulee tosin usein. Tavallisin sisäheittotapaus on sellainen, jossa monitavuisista, pitkän ensitavun sisältävistä sanoista katoaa toisen tavun vokaali: ensmäsenäs ‘ensimmäisenä’, äärmäise ‘äärimmäisen’, seitmä ‘seitsemän’, kymni ‘kymmeniä’, kapli ’kappaleita’.

Yleiskielen ea-loppuisia nomineita vastaavat ia– tai i-loppuiset nominit: oikia tai oikkia tai oikki ‘oikea’, makia tai makkia tai makki ‘makea’, kauhia tai kauhi ‘kauhea’. eä-loppuisia nomineja vastaavat – tai i-loppuiset nominit: tärkiä tai tärkkiä tai tärkki ‘tärkeä’, pimiä tai pimi ‘pimeä’, leviä tai levi ‘leveä’.

Jälkitavun i:tä vastaa paikoin e. Säännöllistä tämä on –sti-adverbijohtimessa: kovaste (kovasti), nätiste (nätisti), turhantarkaste (turhantarkasti). e:tä näkee myös yksittäisissä sanoissa: häveny (hävinnyt), jänes (jänis), kuuse (kuusipuu), käve (kävi), Mansike (Mansikki), petej (petäjä), pitej (pitäjä), sänke (pellonsänki), vares (varis), verej (veräjä).

Yleiskielen diftongit ie, uo, yö avartuvat hanakasti: Makutuamar Vuakko pyärtys, ko Liaro hiano miäskuaro tul yämyähä pikkusualast syämä. ‘Makutuomari Vuokko pyörtyi, kun Liedon hieno mieskuoro tuli yömyöhään pikkusuolaista syömään.’

Avartumista harvinaisempi on viron kieltä muistuttava lounaismurteen ilmiö, jossa ensimmäisen tavun i-, u- ja y-loppuiset diftongit supistuvat erinäisin ehdoin e-, o-, ja ö-loppuisiksi: saeralas ’sairaalassa’, vaev ’vaiva’, soero ’soiroa’, laola ’laula’, käör ’käydä’, pööräl ’pöydällä’.

 

Koulutunti konsonanteista

Laulavan sävelkulun ohella matkituimpia lounaissuomalaisen puheenparren piirteitä on n ja m-äänteiden vieressä olevien k-, p- ja t-äänteiden pehmeneminen, puolisoinnilliseksi muuttuminen. Ne lähenevät hieman g-, b- ja d-äänteitä. Rauman murteella nortamolaisittain kirjoittavien tapa alleviivata tätä pehmenemistä saa tekstin näyttämään eksoottiselta – ja monet uskomaan, että rauma olisi ihkaoma kielensä. Raumalaiset siis kirjoittaisivat: nuaren guninkkambojan diä kulk piänen dorpan dyä, mutta muiden lounaismurretta kirjoittavien kanta on maltillisempi: nuaren kuninkkampojan tiä kulk piänen torpan tykö.

Sananalkuiset konsonanttiyhtymät ovat tavallisia lainasanoissa sekä ääntä jäljittelevissä tai kuvaavissa sanoissa: klapus ‘lapussa’, trapu ‘portaat’, kraaputta ‘raaputtaa’, kröhi ‘yskiä’, pröpöttä ‘pöristellä’.

Kaksoiskonsonantit mm, nn, ll, rr lyhenevät ensitavun pitkän vokaaliaineksen jäljessä luanikkama (luonnikkaammat), maanu (maannut), maaline (maallinen), aare (aarre) sekä usein kauempanakin sanassa: ussema (useamman), huamanu (huomannut), vaaraline (vaarallinen), ymmäräks (ymmärrätkö).

Tietyin ehdoin yleiskielen lk-yhtymää vastaa taivutettaessa lj: peljästys (pelästyi), seljäs (selässä), toisin paikoin myös lv: alvo (alkoi), halvoi (halkoja), jalvolas (jaloillaan), Malvos (taivutusmuoto paikannimestä Malko), pelvo hallus (pelon vallassa), polvoi (polkuja). rk-yhtymää puolestaan vastaa toisinaan rj: härjill (härillä), märjä (märät).

Kun yleiskielessä astevaihteluun osallistuva k tietyin ehdoin katoaa, tulee lounaismurteessa paikoin samaan asemaan v: luven (luen), ruvis (ruis).

Yleiskielen ts-yhtymän vastineena on lounaismurteessa taivutusmuodosta riippuen tt tai t: veitti : veite ‘veitsi : veitsen’, katto : kato ‘katsoa : katson’, ittes ‘itsensä’. Eurajoen ja Rauman Lapin erikoisuutena vastineena on vielä 1980-luvulla kuultu soinnitonta dentaalispiranttia, joka äännetään englannin the-äänteen tavoin (foneettisena merkkinä θ:θθ). Kirjoitetussa tekstissä tämä merkitään joskus hd-yhtymällä: mehdä : mehdäs ’metsä : metsässä’,  ihdiäs ’itseään’, kahdoma ’katsomaan’, hankkinoihd eli ”hankkinoitsea” eli ’varustaa, ehostaa’ (Krapen sanastoa).

Lapin Kuolimaan ja Hinnerjoen Korven kylistä on saatu kiinni jännittävä erikoisuus – ts:n vastineena on h: mehäst ’metsästä’, ihhestäs ’itsestäs’, tarinoihhemist ’tarinoitsemista’.

ng-äänteestä ei lounaismurteessa perusteta, sitä vastaa nk-äänne: hankes ‘hangessa’, tankokuninkatar ‘tangokuningatar’, Uureskaupunkis eli U:kis ‘Uudessakaupungissa eli U:gissa’.

Yleiskielen d:n vastineena on useimmiten yksitäryinen r. Se on reilua r-äännettä hätäisempi. Kielen kärki sipaisee hammasvalliin vain yhden kepeän lyönnin: ireoi ‘ideoita’, Lara ‘Lada’, yhres ‘yhdessä’. Foneettinen erikoismerkki yksitäryiselle r-äänteelle on ð. Normaalisti se kuitenkin merkitään r-kirjainmerkillä: mattojem puristelu on meillä normaalia toimintaa, vaikka yleissuomessa niitä pudistellaankin.

Ainakin raumalaiset ja osa lappilaisista ovat tässäkin omalla kannallaan ja käyttävät d-äännettä kahden käden kans, vaikka heille koittaisi kahren kären kans yksitäryistä ärrää opettaa. Vanhat lappilaiset ovat käyttäneet d:n sijaan myös soinnillista dentaalispiranttia δ: keδol ’kedolla’.

Haikealla mielellä on todettava, että sakeaakin lounaismurretta puhuvat käyttävät yhä taajemmin yleispuhekielestä tarttuneita d:ttömiä lukusanoja kaheksa ja yheksä.
Poiketen monista muista suomen murteista lounaismurteet tulevat hyvin toimeen f:n kanssa. Se säilyy ruotsista lainatuista sanoissa: flik ‘likka’, fläk ‘tahra’, frou ‘rouva’, färikynä ‘värikynä’, fiil ‘viila tai viili’. Tyrmäävä sanamuoto on farelmaissi ‘vadelmia’. Usein hv-yhtymän sijalla on ff: kaffel ‘kahvilla’, paffilaatikois ‘pahvilaatikoissa’, voffelei ‘vohveleita’.

Sananloppuinen n on sanomattakin selvä – siksi sitä ei juuri käytetäkään: lainka ‘lainkaan’, lauletti ‘laulettiin’, meijä mamma ‘meidän mamma’, mää muutu ‘minä muutun’, päässiäine ‘pääsiäinen’. Jos sananloppuista n:ää kuitenkin seuraa k-, t- tai p-äänteellä alkava sana tai tunnus, tilanne on toinen. k:n ja t:n edellä n säilyy: meijän kyläs ‘meidän kylässä’, menen kattoma ‘menen katsomaan’, koiran tassust ‘koiran tassusta’, p:n edellä n muuttuu m:ksi: näim pia ‘näin pian’, tunnim pääst ‘tunnin päästä’.

Sanaloppuinen t on sananloppuisen n:n kaltainen ilmiö. Tavallisesti se ei kuulu puheessa: miähe ihmettelivä mopo ‘miehet ihmettelivät mopoa’, mutta jos sitä seuraa k, t tai p, sen kuulee kyllä. Silloin t mukautuu sitä seuraavan äänteen mukaiseksi: miähek kulkivap peräjälkke ‘miehet kulkivat peräjälkeen’, naiset tulivat tuppa ‘naiset tulivat tupaan’, olet täyreline ‘olet täydellinen’. Joissakin osissa lounaissuomea myös s, h tai f herättää sananloppuisen t:n: Varekses söiväh hyväl halul fatist kaik silaka ‘Varikset söivät hyvällä halulla vadista kaikki silakat’.

Yksikön toisen persoonan t-päätteen sijaan on Rauman seutuvilla käytössä –s: Misä sää oles ollu? Kosk sää meil tules? Kunnes tullukka?

 Lounaissuomalainen erikoisgeminaatio on siitä ällistyttävä ilmiö, että se saattaa jopa pidentää sanoja! Äänteet k, p, t, ja s kahdentuvat usein pitkän vokaaliaineksen edellä: hylkke ‘hylkeen’, kukka ‘kukaan’; kilppa ‘kilpaa’, tarppeks ‘tarpeeksi’; mittä ‘mitään’, kotti ‘kotiin’; ossak ‘osaako’, porssai ‘porsaita’. Soinnittoman konsonantin jälkeen kahdentumista ei tapahdu – muotoja retkke tai kutssui ei voi kuvitellakaan.

Kahdentuminen on jonkin verran sidoksissa sanan kieliopilliseen muotoon: persoonamuotoisessa verbissä ei kahdentumista aina tapahdu, vaikka Saman apuverbin yhteydessä se tapahtuu: asu ’ asuu’ mutta assu ’asua’.  Misä hän asu? Turus. Ai, eik häne Laitlas pitäny assu?

Kahdentuminen koskee parissa tapauksessa myös äänteitä n ja h: sannu ’sanoa’, puhhu ’puhua’.

Astevaihtelunalaisissa sanoissa on erikoisuutena usein heikko aste alkuaan i-loppuisen diftongin edellä: anno ’antoi’, rätei ’rättejä’, lumpui ’lumppuja’ haukuis ’haukkuisi’, kaarus ’kaatui’, mahrok ’mahtoiko’, maui ’makuja’, tährei ’tähtiä’. Ilmiötä esiintyy sielläkin, missä alkuperäinen i on kadonnut: kuko ’kukko’ (alkup. kukkoi), pakane ’pakkanen’, puuko ’puukko’.

Loppuhenkonen eli alkukahdennus eli aspiraatio, muodikkaimmin rajageminaatio, on yleiskieleenkin kuuluva kielenilmiö, joka on siitä spesiaali, että se äännetään, mutta sitä ei kirjoiteta näkyviin. Kirjoitetaan siis Älä sinne mene, tule tänne vaan, mutta lausutaan Älä

sinnem menet, tulet tännev vaan! Lounaissuomen puhuma-alueella ilmiö vaihtelee, mutta pääsääntönä on, että Porin lähellä ja toisaalta myös Salon seudulla kääretorttu ja pistepörssi ovat äkeästi keskeltä poikki. Muualla suositaan muotoja käärettorttu ja pisteppörssi.

 

Muoto- ja lauseoppia

Yleispuhekielestä omistusliitteet jäävät usein pois (mun tarkotus, sun mielestä), mutta lounaismurteessa niillä on tanakka jalansija: mun tarkotuksen ’tarkoitukseni’, su miälestäs ‘mielestäsi’.

Yleiskielessä voi käyttää 3. persoonan omistusliitteenä joko vokaalinpidennystä ja n-äännettä: autoaan tai –nsa-, –nsä-päätettä: autoansa. Lounaismurteessa omistusliite on aina jälkimmäistä tyyppiä, joskin uskollisesti lyhennettynä: mahalas ‘mahallaan’, traktorias ‘traktoriaan’. Pieni väärinymmärryksen vaara tulee siitä, että yksikön 2. sekä monikon 2. ja 3. persoonan omistusliitteet ovat keskenään samannäköiset. Ittekses voi tarkoittaa joko ’itseksesi’ tai ’itsekseen’.

Monikon genetiivin päätteenä on usein joko te tai -­tte. Pääsääntö lienee, että jos sanavartalo on vahva-asteinen, on päätteenä –te: flikkate (likkojen), kaffekuppete (kahvikuppien), kaikkete (kaikkien), torppate (torppien), jos sana on heikkoasteinen, tunnus on -tte: elukatte (elukoiden), leskemänitte. Astevaihteluun osallistumattomien sanojen monikon genetiivin muoto vaihtelee melko vapaasti: hirrette, heinätte, herrate, kivete, koivute, lehmäte tai lehmätte, loimete, muutamitte.

Partitiivin päätteenä on usein t sellaisissakin kohdissa, joissa yleiskieli käyttäisi tunnuksena vokaalia: Huippasik Veke Masat oikke voimas takka ’Löikö Veke Masaa oikein voimalla’, Ei Mirjat semses väentunkokses näkyny ’Ei Mirjaa näkynyt sellaisessa tungoksessa’, Pist kretat ja kaffes joukko (Laita kermaakin kahvisi joukkoon).

Erityisen tavallinen t:llinen partitiivi on omistusliitteen yhteydessä: ikkätäs (ikäänsä), nokkatas (nokkaansa) ruakkatas (ruokaansa), tappatas (tapaansa), tukkatan (tukkaani).

Objektin sijana saatetaan joskus käyttää muuta sijaa kuin yleiskielessä: Masa fankkas muum pyärävajaha ’Masa telkesi minut pyörävajaan’, sen täyty leikat ’se täytyy leikata’, reisun täyty lahotta matka täytyy peruuttaa’.

Inessiivi on loppuheittoinen: housuis ‘housuissa’, jääs ‘jäässä’, Raissios ‘Raisios’. Yleiskielen missä, tässä ja tuossa pärjäilevät ilman loppuheittoa näin: misä, täsä, tosa.

Illatiivi on fiksu sijamuoto. Sen muunnelmat osoittavat, että joissakin tapauksissa lounainen sananlyhentely kompastelee omaan mahdottomuuteensa. Ymmärtäminen saattaa olla vaarassa silloin, kun liian moni sanamuoto muuttuu toisensa kaltaiseksi. Ilmaus koulu voi tarkoittaa lauseyhteydestä riippuen neljää eri asiaa: Meil on kiva koulu. Meijän koulu rehtor o iha asiaihmine. Mää tykkän käyrk koulu. Mää läksi aamuste liia aikasin koulu.

Rauman suunnalla ymmärtämistä on helpotettu plättäämällä illatiivin tunnukseksi h+vokaali: kouluhu ‘kouluun’. He voivat mennä myös kauppaha, pankkihi ja Turkkuhu vaikka useimmiten toki Turkku.

Jos pääsanan määritteetkin ovat illatiivimuotoisia, vain pääsanassa käytetään h:llista muotoa:, väärän kurkkuhu ’väärään kurkkuun’, oikkia suunttaha ’oikeaan suuntaan’.

Loppuheiton vuoksi suurin osa adessiivi- ja allatiivimuodoista ovat täsmälleen samannäköisiä: kenel ‘kenellä tai kenelle’, teil ‘teillä tai teille’. Ei se haittaa.

Abessiivi on murteissa melko harvinainen: kattomatt (katsomatta), loppumatt (loppumatta). Infinitiivimuodoissa on käytössä joskus –te-tunnus, kiljumate (kiljumatta), kraappimate (raapimatta), närisemäte (valittamatta), syhymäte (syyhyämättä), samoin mm. seuraavassa sananparressa: Enne vuare ilmam piimäten, ko joulu ilma miähete (Ennen vuosi ilman piimää kuin joulu ilman miestä). Joskus abessiivia käytetään siis myös ilman-preposition kanssa: ilman kattomate (katsomatta), ilman kiromatt (kiroamatta), ilmam pyytämätäkki (pyytämättäkin).

Tavallisimmin abessiivin korvaa rakenne ilman jotakin: Älä men ilma mnuu (älä mene ilman minua), ei usk ilma ete pitel (ei usko ilman kokeilemista).

Komparatiivi voidaan muodostaa lounaismurteissa ainakin kahdella tavalla: ve-tunnuksellisia ovat mm. hulluve ’hullumpi’, kauneve ’kauniimpi’, pireve ’pidempi’. Myös yleiskielestä tuttu mp(i)-tunnus on yleinen: koohomp ’tyhmempi’, pahemp ’pahempi’.

Monista muodoista käytetään rinnakkain kahta vaihtoehtoa: pareve ja paremp, nuareve ja nuaremp, vanheve ja vanhemp.

Superlatiivimuodot ovat kaikkiaan murteissa harvinaisia. Joskus superlatiivi muodostetaan vahvistamalla komparatiivia kaikist-sanalla: kaikist parhama ’parhaimmat’, joskus ne ovat yleiskielen kaltaiset: nuarin ’nuorin’, parha ’parhaat’.

Käsky- tai ihmettelylausetta voi näppärästi tehostaa lisäämällä –st-liitepartikkelin sanan loppuun: Katost vähän tän! Mistäst nyy o oikken kysymys? Jopa: Menestis nyy!

Loppuvokaalin katoamisen vuoksi useat lounaismurteen verbit näyttäisivät samalta sekä preesensissä että imperfektissä, esim. kysy ‘kysyy tai kysyi’, sano ‘sanoo tai sanoi’. Aikamuodon selviämiseksi nämä muodot saavat maankuulun si-imperfektin: istus ‘istui’, kysys ‘kysyi’, sanos ‘sanoi’, uis ‘ui’. Kyllä tätä tapaa voisi suosittaa yleiskieleenkin. Jos lause kuuluu ”kello soi”, ni mist voi tiätä soik see nyy juur vai joko see jo sois?

Omalaatuisille konditionaalimuodoille on sama järkeenkäypä selitys kuin illatiivimuotojenkin kohdalla: muotojen tulee erottua toisistaan. Preesensin imperfektistä ja imperfektin konditionaalista. Näin ollen muodot, jotka saavat si-imperfektin, saavat selvennykseksi konditionaaliin ylimääräiseltä näyttävän s:n: kysyissink ‘kysyisinkö’, sanoissiks ‘sanoisitko’, soissik ‘soisiko’.

Muut konditionaalimuodot ovat yleiskieltä vastaavia: naurais ‘nauraisi’, tulis ‘tulisi’, surisis ‘surisisi’, jois ‘joisi’, ymmärtäis ‘ymmärtäisi’. Niin että liiasta sisittelystä on turha lällätellä!

Selvennykseksi: Pulu ui juur nyy. Pulu uis eilenki. Pulu uissis taas huamen, jollei joki olis jääs.

Huom. joissakin lounaisen suomen osissa, erityisesti Ala-Satakunnassa, on rinnalla käytössä heikkoasteinen imperfektitapaus: ruakei ’ruokki’, roikui ’roikkui’, tapoi ’tappoi’.

Imperatiivi- eli käskymuodot ovat tavallisesti napakan loppuheittoisia: An! ‘anna’, Men! ‘mene’, Ol! ‘ole’, Tul! ‘tule’.

Potentiaali on tuiki harvinainen. Ei siis sanota ”Hän suoriutunee siitä” vaan ”Eiköst vissi hän siit selvi”.  Potentiaalia käytetään vain olla-verbin 3. persoonasta, yleiskielen lienee-verbin sijalla on muoto olle. Misä Maija olle? Ollek hän jo tullu? Ollevak koton jo?

Verbin perusmuoto, 1. infinitiivi, saa joskus yleiskielestä poikkeavan t-tunnuksen: ajat (ajaa), elät (elää), isket (iskeä), koket (kokea), painat (painaa), öksyt (eksyä). Erikoinen on infinitiivimuoto ovet (oppia).

Adjektiivien tapaan ja verbien liittomuodoissa käytettävä nut– tai nyt-päätteinen partisiippi on taivutettaessakin aina samakantainen: kipistynyi karpalei (hapantuneita karpaloita), poikkenu aeron kanss (katkenneen airon kanssa), nokittunui korstenei (nokeentuneita savupiippuja), märäntynyssi omeni (märäntyneitä omenoita), piiloho mennyi (piiloon menneitä).

Yleiskielen oitse-johdoksia muistuttavia verbejä tapaa lounaismurteessa usein: hoipproit (hoippuroida), kamaloit (kauhistella), kompproit (kompuroida), tyttylöit (rakennella kehnosti), tänttröit (toikkaroida), vinkkroit (mutkitella). Johdostyyppi näkyy näiden värikkäiden verbien taivutuksessa: Kuis sää nii hoipproitte? Kontei see kysy, ko joutu pali trasikoittema.

Imperatiivi- eli käskymuodot ovat tavallisesti napakan loppuheittoisia: Kast! (kasta), Men! (mene), Ol! (ole), Tul! (tule). Joistain sanoista voidaan käyttää vaihtoehtoisesti joko loppuheittoista Kur! tai loppuheitotonta muotoa Kuro! (kudo).

Potentiaalia ei Suomen murteissa juuri tapaa. Vain olla-verbin 3. persoonasta käytetään potentiaalia – yleiskielen lienee-verbin sijalla on muoto olle. Misä hän olle? Ollek hän koton? Ollevak hek kaupoillk käymäs? Ollek nokk rikk?

 

Sanasto ja sananmuodostus

Ruotsin kulttuurin iso vaikutus lounaiseen Suomeen näkyy selvästi sanastossa. Jokilautta Föri on saanut nimensä ruotsinkielisestä lautan nimityksestä färjan. Tapauksia voisi luetella puolen kirjan verran: mööplamine eli huonekalujen vimmainen siirtely (sanasta möbel), hunteeramine eli miettiminen (sanasta fundera), härslaaki eli sydänkohtaus (sanasta hjärtslag), kaffeli eli haarukka (gaffel), prikka eli tarjotin (bricka), trekoli eli puutarha (trägård). Santpaperin (sandpapper) sijaan yleissuomessa käytetään mieluummin hiekkapaperia, seilpaatin (segelbåt) tilalla purjevenettä ja ennemin kuin ehtoste (afton) mennään nukkumaan illalla. Samaten sananjohdoksissa päilyy ruotsin kieli, esimerkiksi –(e)era-verbijohdinta tavataan: remontteerat ‘remontoida’, tapiseerat ‘tapetoida’.

Kielet eivät kehity umpiossa. Merimiesten ja kauppiaiden välityksellä murteeseen on tarttunut muiden kielten ohella hieman englantiakin: Kyl hän leppy, ko kaik o oolreit! (Nortamo)

Toisinaan lounaiset sanat ovat vakaan vanhanaikaisen oloisia ja muistuttavat kirkkosuomea: tykö ‘luokse’, suvi ‘kesä’, pivo ‘kämmen’.

Pronominit ja niiden taivutus muuttelehtivat suuresti lounaisilla maa- ja merialueilla. ’Minä’ ja ’sinä’ voivat olla mää ja sää, mä ja sä tai mnää ja snää.

Yleiskielen va- tai –-päätteinen partisiippi on harvinainen. Useimmiten sitä vastaa        –vainen– tai –väinen-päätteinen adjektiivi: aikkasaavaine (aikaansaava), klemppavaine (ontuva, heiluva), krinavaine (kiristävä), turjuvaine (heiluva), rikeravaine (äksyilevä).

(e)era-verbijohdinta käytetään enemmän kuin yleiskielessä: justerat (järjestellä), leventerat (levennellä), remontterat (remontoida), tapiserat (tapetoida), sortterat (lajitella).

Puutetta ilmaiseva johdin, joka on suomen yleiskielessä –ton tai –tön, on lounaismurteessa usein muotoa –toine, –töine: onnetoine (onneton), ennakkoluulotoine (ennakkoluuloton).

 

HARJOITUS: Miten seuraavat lapinmurteiset virkkeet ilmaistaisiin huolellisella yleiskielellä?

  1. Kaikenkaltast sapuska on puuttumat. (Aku Riikilä)
  1. Jukka istu tiimräkninkil visustas kaljon krooppihin kuuspuska juurel värkkämäsäs koijas odottelemas teerei. (Aku Riikilä)
  1. Rannast mee vaan kokotettin, ko ei meil mittä ruuht ol ja tuski äiti olissiva sinp päästänykkäm prättämä. (Kalle Krappe)
  1. Semssi ai faar paohas, ot lakkis ja lupas lähti heost ruakkima. (Kalle Krappe)

 

Lounaismurteita sivuavaa lähdekirjallisuutta:

Kettunen, Lauri: Suomen murteet II. Murrealueet. SKS. 1930.
Krappe Kalle: Sanasilppu Raumampualest. Oy Länsi-Suomi 1977.
Koskela, Tauno: Sillai oikke. Rauman murteen sanoja ja sanomisia. Länsi-Suomi 1992.
Ojansuu Heikki: Suomen lounaismurteiden äännehistoria. 1901
Pitkänen, Ritva-Liisa ym.: Lapinjoen varrelta. Castrenianumin toimitteita 30. 1988.
Rapola, Martti: Johdatus suomen murteisiin. Tietolipas 4. SKS. 1947.
Riikilä, Aku: Auksoonpäev ja muit jaarituksi. Lapin kotiseutu- ja museoyhdistys. 1999.
Siltamäki, Markus – Laaksonen, Heli. Kukkaroho ja plakkarihi. Laitilan murteen sanakirja. Sammakko. 2004.
Toivonen, K.V. (toim.): Kotiseutu kullan kallis. Kotiseutukuvauksia ja murrepakinoita Lapista T.L. O.Y. Länsi-Suomen kirjapaino. 1953.
Wiik, Kalevi: Suomen murteiden kartasto. Murreilmiöiden levikkejä. Murrealueita ja -rajoja. 2006.
LOPPUMUISTUTUS Jokaisella ihmisellä on oma puheentapansa, ns. idiolekti.
”Joka ihmisellä on tavallaan oma murteensa. Yhtä mahdotonta kuin on löytää kohta kohdalta samoin toimivaa sielunelämää, yhtä mahdotonta on kenenkään puhua kieltänsä täysin samalla tavalla kuin joku toinen.” Kielentutkija Martti Rapola

© Koostanut FM Heli Laaksonen, ilmestynyt osittain Aapine-teoksessa (Otava 2013)